tulevaisuudesta

Sanotaan, että ei saa murehtia huomista. Täytyy elää hetkessä. Mutta täytyyhän sitä huomista välillä miettiä, tai jopa hieman pidemmälle.
Lukion alussa en kantanut suurempaa huolta huomisesta. Elämä meni niinkuin meni, eikä tulevaisuutta tarvinnut niin paljoa miettiä (paitsi päättää mitä kirjoittaa ylppäreissä, ainakin tiettyjen aineiden osalta). Opon kanssa toki juteltiin tulevaisuuden suunnitelmista, mutta ne olivat vasta pieniä ajatuksia, mitä tahansa saattoi vielä niiden suhteen tapahtua. Toki joillain on jo pienestä pitäen selvä visio siitä, mitä tulevaisuudessa haluaa ammatiltaan olla. Itse en kuulunut siihen joukkoon. Aina on ajatuksia ollut, mutta siihen ne ovat myös jääneet.

Lukion tokaluokalla täytyi pikkuhiljaa alkaa miettimään tulevaisuuden suunnitelmia, ihan niinkun oikeasti. Silloin itsellenikin alkoi hahmottumaan edes joku tietty suunta mitä haluaisin tehdä. Kuitenkin se oli vasta taas ajatus, ei sen täytynyt olla lopullista. Silloin täytyi kuitenkin jo miettiä tulevaisuutta hieman enemmän. Ylppäreistä alettiin puhumaan koulussa enemmän, täytyi tehdä valintoja mitä haluaa kirjoittaa (mitä kursseja valitsee ja mitä ei). Alkoi myös stressaamaan tulevaisuutta hieman. Tokaluokan keväällä tehtiin jo pysyviä valintoja, ilmottauduttiin syksyn ylppäreihin.

Lukion viimeisellä luokalla aluksi stressattiin syksyn ylppäreitä, sitten ilmottauduttiin kevään ylppäreihin. Ylppäreistä muistuteltiin joka aineen tunneilla ja niistä ei päässyt eroon, ei ennenkuin ne olivat ohi. Syksyn ylppäreiden jälkeen täytyi myös alkaa miettimään jatko-opiskeluita ihan kunnolla. Mihin hakea keväällä, yliopisto vai ammattikorkea? Itse päädyin molempiin, hain yliopistoon opiskelemaan liikuntapedagogiikkaa ja ammattikorkeaan opiskelemaan fysioterapeutiksi. Kevään yhteishaun jälkeen alkoi taas stressaamaan. Pääsykokeet oli vielä tulossa.

Kevät oli raskasta aikaa. Ensin kauhea pänttääminen ylppäreihin. Päivät meni lukiessa ja illalla päässä pyöri matikan kaavat ja ruotsin sanat, välillä mieleen tuli terkan käsitteitä ja loppujenlopuksi kaiken ajatteli vain englanniksi. Kun koko urakka oli saatu loppuun, ei auttanut paljoa hengähtää. Edessä olisi vielä tärkeämmät kokeet, pääsykokeet. Itsellä pääsykokeisiin luku oli todella hankalaa. Motivaatiota ei ollut ja lukeminen ei vaan kiinnostanut. Kaiken sen ylppärihässäkän jälkeen olisi ollut ihana vain hengähtää..



Harva puhuu lukiossa siitä, mutta lukion loppuvaiheilla elämä lukion jälkeen oikeasti pelottaa. Yksi koulu ohi, ei ammattia ja elämä voi jäädä junnaamaan paikoilleen. Monet jää ilman opiskelupaikkaa, minä mukaanlukien. Alkaa miettimään mitä elämällään tekee. Kaverit jatkaa lukiossa tai aloittaa uudessa koulussa joko yliopistossa tai ammattikorkeassa. Jotkut muuttavat kauas ja osa lähtee armeijaan. Lukion jälkeen kaikki muuttuu, halusi sitä tai ei. Muutokseen on vaan osattava suhtautua hyvin, ei saa stressata sitä liikaa. Täytyy vain elää muutoksen mukana. Ei välivuosi ole katastrofi, sen voi hyödyntää hyväkseen monella eri tavalla. Käydä töissä, säästää rahaa, matkustaa, opiskella, urheilla.. Väylät kaikkeen ovat auki. Tulevaisuus on pelottava asia, mutta muutos kuuluu elämään ja niiden kanssa on vaan elettävä, halusi sitä tai ei. Ja täytyy muistaa, muutoksen hetkellä huomaa ketkä ovat oikeita ystäviä, keiden kanssa pitää vielä yhteyttä vaikka välimatkat voi suurentua tai asiat muutenvaan muuttua. Muutos on usein vaan hyvästä, vaikka siltä ei tunnukkaan. Ja vielä se, että tulevaisuutta ei saa pelätä, eikä sitä saa myöskään ajatella liikaa. Tulevaisuus on vasta tulossa ja siihen voi vaikuttaa vain teoilla jotka tekee silloinkun siihen on mahdollisuus. Ja juuri sinä, joka luet tätä, muista että elämä on iloinen asia. Nauti. Elä. Naura. Hymyile. ❤